Nietokset ovat hivuttautuneet kaivoihin

Hän kysyi: etkö sinä löydä sen avainta lainkaan? Minä vastasin: kyllä ehkä vielä löydänkin, jos käyn läpi kaikkien veskojen pohjasedimentit ja kaksi pienten esineitten purkkia, joista toinen piti kerran liimata uudelleen kokoon palasista. Kyllä ehkä vielä löydänkin, jos katson pianon alta ja keittiökaapin keskimmäiseltä hyllyltä oranssin purnukan takaa. Oranssissa purnukassa on auringonkukansiemeniä. Niitä ei saa altistaa valolle. Enkä minä altistakaan.

Minulla on kädessäni musta pumppu. Sillä voi pumpata renkaat täyteen. Täytyy varoa, etteivät renkaat räjähdä. Minulla on kadulla kädessäni musta, metallinen, kiiltävä pumppu. Minulla on kädessäni metallinen, kiiltävä ase. Kannan sitä salaa. Kukaan ei näe. Minä näen. Minä näen multasuorakulmiosta työntyneet, kirkkaanvioletit ja valkeat krookukset, joiden kärjet osoittavat varmasti suoraan ylös.

Aukaisen portin. Portti on metallinen ja musta ja erittäin metallinen. Siinä on reikiä. Rei'istä voi nähdä naisen. Me tervehdimme käytävässä kuin vanhat tutut. Mutta emme ole koskaan tavanneet. Minä kuulen, miten nainen ei ehdi portille, ennen kuin se klonksahtaa lukkoon. Naisen täytyy avata portti itse.

Minun pyöräni on ollut ulkona talven. Pyörän uloin ihokerros irtoaa. Pinnojen väleissä värisee ruskea ja mahdollisimman kuiva lehmuksen lehti. Otan sen kahdella sormella pois. Se on kääriytynyt rullamaiseksi. Se hajoaa otteessa. Sen sisässä ei olekaan toukkaa. Aina ei ole.

Työnnän lituska-avaimen U-kaarilukkoon. Avainta täytyy liikutella. Kaarta täytyy myös liikutella. Galleriatilassa, jonka läpi voi katsoa, käyskentelee nainen. Nainen ei ole tästä maailmasta. Nainen on galleriatiloissa käyskentelevien naisten maailmasta. Iltaisin nainen juo läpikuultavista, preussinsinisin koukeroin koristetusta kupista vahvaa teetä. Kuppi ohenee reunoja kohti. Reunat ovat jo hyvin ohuet. Naisen kuhmuraiset, oksamaiset sormet käsittelevät postimerkkejä. Postimerkeillä on pikkuruiset, säntilliset hampaat. Naisen kynnet on lakattu täydellisesti. Nainen on harjoitellut lasten värityskirjalla rajojen sisään osumista. Nainen tahtoo lähettää kirjeen. Kenelle se on suunnattu - sitä emme saa tietää. Tai ehkä saammekin.

Minulla on pumppu. Pumppu aukeaa äärimmilleen. Se hengittää venttiiliin. Pumppu on helposti väärässä asennossa. Sitten ei tapahdu mitään hyvää. Venttiilin pikkiriikkinen korkki katoaa. Kun se on kadonnut, en näe sitä.

Talutan polkupyörän portista. Portin ulkopuolella alkaa valo. Valossa saatan pyörän kadulle. Horjahdan sen selkään ja melkein selän yli. Autot ynisevät liikennevaloissa. Jätelava on asetettu holtittomasti kaikkea muuta kuin kadun suuntaiseksi. Liian pitkä takki haukkaa satulan sisäänsä ja vaikeuttaa satulasta nousemista. Ei jää muita vaihtoehtoja kuin tauoton polkeminen. Ei vain jää.

Siispä minä poljen jonnekin vain. Viiletän alas katua. Pyörälläpä pääseekin sutjakasti. Aivan yhtäkkiä voi löytää itsensä jostakin uudesta paikasta. Jalan kulkeminen tuntuu usein pitkäpiimäiseltä, jos pitäisi edetä. Pyörä vain sujahtaa.

Pyöräilen lasilankuista valmistetun seinän vieritse. Aurinko väijyy seinän toisella puolella ja yhyttää minut ja sokaisee minut turkoosiutuvalla valollaan. Kaikki luistelupaikat ovat valuneet maa-ainekseen. Kaikki nietokset ovat hivuttautuneet kaivoihin. Minä en ole sitä melkein huomannutkaan. Miksen muka ole? Olenko kulkenut silmät kiinni vahingossa? Eräänä päivänä vain viritin mustan silkkihuivin silmieni eteen. Sidoin sen huolellisesti ja pitävästi. Kuljin se päässä kovia katuja. Muusta en tiennyt kuin tuulen suunnasta ja kadun materiaalista. Joissakin kohdissa oli käytetty pyöryläkiviä katupäällysteenä. Se tuntui yllättävältä.

Sitten eräänä aamuna huivi oli lähtenyt. Se vain liihotti horisontissa epämääräisenä suikaleena, joka olisi saattanut olla lintu. Se oli toden totta lintu. Se oli naakka, jonka nokasta pujahti terävä, lyhyt huudahdus. Minä seisoin yllättävän kuivalla asvaltilla ja pälyilin ja totuttauduin säteisiin, jotka sorkkivat silmiäni. Viereeni oli pysäköity polkupyörä. Se oli oranssi ja keltainen. Minä vaihdoin muutaman sanan sen kanssa.

Nyt kaikkialla kulkee haparoivia ja salaa riemastuneita pariskuntia ja vaakasuuntaisten otsaryppyjensä syventämisen unohtaneita uranaisia ja juroja ukkoja, jotka eivät olisi missään tapauksessa lähteneet kotoa, ellei olisi ollut aivan pakko mennä toimittamaan juoksevia asioita. Ukot kiertävät umpikortteleita ja unohtavat asioidensa juoksevuuden ja kiertävät lisää ja hymyilevät partojensa sisässä ja alkavat itse juosta.

Varjokadulla satula alkaa keikkua eteen ja taakse. Satulan päällinen repsottaa, ja sen alta tursuaa joskus vettä takalistoon. Toinen polkimista ei totisesti pyöri toivotulla tavalla vaan kihisee ja rahnuttaa ja lukkiutuu mielipuolisesti epäkäytännöllisiin asentoihin. Mutta minä annan sille anteeksi ja jatkan menoani. Lasken alas pitkin talven muhkuroittamaa sorapolkua, ohi maan myötäisiksi muuttuneiden makoilijapuiden, ja haistelen puiston uumenia. Vastaan tulee vihreään, arvokkaaseen loimeen ja yhtä vihreään, pyöreäkupuiseen lierihattuun sonnustautunut nainen. Nainen on käytellyt tarrarullaa vaateparteensa. Ei ole ainuttakaan irtohiusta tahi nukkapalleroa. Tahtoisin sanoa: onpa teillä pirteä ja samalla erittäin aistikas vaateparsi. En sano. Nainen on gallerianaisen hyvä ystävä. He kaksi ovat menossa yksissä tuumin laittamaan talvitakkejansa naftaliiniin. Sen jälkeen on määrä syödä kolme päältä uritettua kirsikkakonvehtia, eikä sitten mitään muuta.

Huomaan yhtäkkiä epäkohdan: minä olen talvivaatteiden sisässä. Vellova hiki ei pääse mistään ulos. Tukaluus pakottaa minut kapsahtamaan jalkakäytävälle. Talutan pyörän kotiin. Pyörä on jo väsynyt. Vien sen takapihalle. Taputan sitä varovaisesti. Sisällä kuuntelen, miten vesimelonipalat rouskuvat ja ritisevät suussa ja luovuttavat laimeata mehuaan. Ilman vesimelonia ei voi kesä tulla.

Pyykkipäivä

Tunnustelin tuolikangasta

Tunteet pärskähtävät pöydälle. Nyt ne ovat tuossa pöydällä liplattavina lammikoina. Pyyhitäänpä ne keltaisella rätillä. Rättiin jää kirkkaanpunaisia pilkkuja ja sitten reikiä. Reikien läpi voi katsoa. Se on ikävää.

Mutta minä sanon itselleni katsottuani väärän elokuvan ja suistuttuani sen johdosta vielä enemmän jonnekin: Olet sinä kuitenkin löytänyt jostakin jotakin. Mieti nyt tuotakin raitiovaunua, tuota kolahtelevaa, vihreää toukkaa. Mieti, mistä se tulee.

Niin. Niin mietinkin. Sieltä minäkin tulin eräänä iltana ja kapsahdin jalkakäytävälle, tuohon noin. Olin avaamaisillani sateenvarjoa supusta, mutten avannutkaan. Ei näet satanut. Ei enää. Muutos tuntui yllättävältä. Muutos oli yllättävä. Pensaat olivat lakanneet värähtelemästä. Mutta mitä minä puhun? Minun kotikadullani ei kasva pensaita juurikaan. No, oli ilta. Usein on. Milloin on päivä? En tiedä, se kun lipuu aina ohi ja näyttäytyy talojen takana jossakin matalalla vain kadotakseen. Ehkä haron käsillä ilmaa, ja ehkä se osoittautuu turhaksi teoksi.

Niin. Sieltä minäkin tulin, ja kun olin siellä, mietin, olinko valinnut istumapaikkani oikein. Tunnustelin tuolikangasta sormillani. Keittiöesineet kalahtelivat ja kuulostivat sentään konkreettisilta. Kaikeksi onneksi kuulostivat. Jotkin keraamiset tai sitten metalliset esineet. Minä en katsonut, mitkä esineet. Se kaikki sujui niin luontevasti. Ja aloin siirrellä kielelläni lauseita. Kieli vetristyi. Työntelin lauseet huulilta huoneilmaan. Ymmärsin itse vasta jälkikäteen jotakin puhuneeni. Annoin lihaksilleni hetken rauhan. Jotenkin tuntui siltä.

Ja sitten minua alkoi hävettää siinä oleminen ja ylipäätään se, etten osannut haihtua ilmaan. Toinen lähestyi tulitikulla kynttilöiden sydämiä, ja musta levisi tikkua pitkin kohti sormenpäitä. Kynttilät osasivat haihtua. Kai ne nesteytyivät vähitellen. Niin minäkin.

Ja lopulta pujotin tagliatellemaiset kengännauhat metallireunuksisiin reikiin taas. Kiristin nilkoilleni tukevan asennon ja lähdin kävelemään. Kävelin yllättävän tyynellä tavalla. Ehkä suupieleni pyrkivät ylöspäin. Ei nyt voida olettaa, että paljon, mutta kuitenkin.

Kaarsin pysäkille. Vihreä ratikka kaarsi samalle pysäkille. Loikin yli kostean tien viime tipassa ja kimposin väärästä ovesta sisään. Minun olisi tehnyt mieli huutaa: anteeksi, että tulin väärästä ovesta ja että olen väärässä paikassa ja väärässä ajassa ja aivan väärässä kaupungissa ja niin edelleen. Kuski käänsi jotakin vipua, ja sitten ratikka irtosi kirahdellen ja liukui jonnekin.

Siinä istuessani huolestuin etukäteen reitistä, josta en ollut varma. Huolestuneisuuden aikoina kaikki asiat tuntuvat epäilyttäviltä ja suistuvilta. Reitti osoittautui oikeaksi lopulta kuitenkin. Putosin kyydistä siinä, missä pitikin, ja silloin juuri en avannutkaan varjoa, sillä ymmärsin sateen yhtäkkiä tauonneen. Tiesin taukoamiseen ainakin yhden syyn. Askelsin kotiini ja riisuin kengät. Sitten kengät oli riisuttu.

Tuijottamassa punaista seinää

Ruotsinkieliset istuvat viereisessä pöydässä. Ruotsinkieliset puhuvat ruotsia. Ruotsinkielinen mies on heilauttanut toisen jalkansa toisen yli. Tästä syystä housu on noussut ja paljastanut karvaisen nilkan. Ei, ei katsota nilkkaa.

Tänään me sitten tapaamme. Minä istun nyt kahvilassa tuijottamassa seinää. Punaista seinää. Katonrajakaiutin huohottaa laiskaa jazzia. Mitkä ovat punaisen värin vaikutukset mieleen? Ihmiset tungeksivat näin iltapäivästä. Mummo ei riisu paksua, neulottua lakkiaan. Mummo istuu lakki päässä. Mummo katsoo ei mitään. Lapsi irrottaa mustikkapiirakkaharkosta palan. Palan irrottaminen näyttää jotenkin vaivalloiselta. Seurueen pöytä on niin matala, että pitää kurkotella.

Tänään me tapaamme taas, ystävätär ja minä. Ystävätär on palannut ulkomaasta. Hän soitti eräänä päivänä ja sanoi: olen palannut. Minä kyllä tiesin odottaakin sitä. No, miltähän hän nyt sitten näyttää? Itseltäänkö vai joltakulta muulta? Ovatkohan hänen hiuksensa vaihtaneet väriä? En muista niiden luonnollista sävyä. Hänellä on varmasti uusia vaatteitakin. En ehkä tunnista niitä vaatteita. En ehkä tunnista koko hänen olemustaan. Ja kumpi meistä sitten saapuu kohtaamispaikalle ensimmäisenä ja siksi joutuu norkoilemaan sen näköisenä kuin ei norkoilisi? Ja siinä se kello sitten kieppuu yläpuolella, eikä sen alapuolelle kannata kai ihan tismalleen asettua, jottei saa kelloa päähänsä. Ennemmin tai myöhemmin kellon kannakkeet väsyvät ja kello putoaa.

Puhelin ääntelee puupöydällä. Hätkähdän, vaikkei pitäisi olla mitään syytä hätkähtää. Minä yritän kuulostaa rennolta. Asetan kai kätenikin jotenkin rennosti polvelle tai selkänojalle tai sitten en minnekään. Minä tunnen tätä kaupunkia paremmin kuin hän, joten minä saan ehdottaa paikkaa. Ja minä ehdotan kyllä kaikkein tyypillisintä paikkaa ikinä.

Valtavista ikkunoista näkyy: ulkona tapahtuu tummumista. Tummuminen merkitsee sitä, että kellossa tapahtuu jonkinlaista viisareiden liikkumista. Kohdalle pysähtyy raitiovaunu, jonka vatsassa ihmiset takertuvat pystytankoihin ja odottavat pysäkkejään. Ruotsinkieliset ovat poistuneet ja jättäneet jälkeensä paksuseinäisiä mukeja ja matalia vesilaseja ja lautasia ja aterimia ja mytisteltyjä lautasliinoja, joiden mainosteksteistä ei saa enää selvää. Ruotsinkieliset ovat jättäneet painaumat tuolien pehmusteiden punaisiin, karheisiin pintoihin. Ruotsinkieliset korvautuvat violettikaulaliinaisella naisella ja sitten takatukkanaisella, joka ryttää takkinsa istuimelle varaamaan paikkaa. Naiset eivät oikein osaa päättää, istuako samalla puolella pöytää. Ehkä eri puolilla. Ehkä kuitenkin samalla puolella. Toisen naisen annokseen sisältyy mustia, onttoja oliiveja. Minä lämmitän käsiäni, mutteivät ne lämpiä.

Minun pitäisi kai kohta nousta. Ensin yritän kuitenkin muistella, millainen se tilanne silloin oli, kun viimeksi näin ystävättären. Oli ehkä kesä tai ainakin jotenkuten kesä. Muusta en osaa sanoa paljonkaan. Kerran katselin valokuvia meidän yhteisistä reissuistamme ja rantakallioista ja merta leikkaavasta, valtavasta laivasta, joka ei kai ollut tarkoitettu lomamatkalaisille vaan ehkä pikemminkin joillekin tuotteille. Laivan alaosa oli vihreä. Ja silloin me vain katselimme sitä laivaa ja yksinäistä miestä, joka myös katseli laivaa, ja sitten katselimme meluisien teinien seuruetta, joka kieppui mölyävän mankan ympärillä eikä varmasti katsonut laivaa. Luulen, että jos katsoi tarkkaan, saattoi löytää maastosta hentoja kukkasia.

Sitten meidän katveeseemme lakkasi paistamasta. Viltti piti kääriä, jos viltti oli. Piti pakata kaikki roskat mukaan ja hakeutua polkupyörille ja ajatella, että nyt sitten poljemme johonkin minulle tuntemattomaan lähiöön nukkumaan. Ja niin poljimme tietenkin, yli sillan ja ehkä toisenkin, ja ehdottomasti on mainittava, että yöllä pyöräileminen oli miellyttävämpää kuin päivällä, sillä päivällä helle puristi kaiken kosteuden ihmisestä ihon kautta ulos ja naama alkoi todella punoittaa ja jalat tuntuivat muovailuvahalta ja lipesivät polkimilta.

Niin, ja tänään me taas tapaamme. On ajateltava etukäteen, mitkä ovat halaamisen mahdollisuudet. On pääteltävä, mikä saattaisi tulla kysymykseen ja osoittautua luonnolliseksi. Minä en ihan muista kanssakäymisemme peruspiirteitä. Tai sitten minä vain teeskentelen. Ei sitä voi ihan tietää nyt. Ehkä hänellä on hattu ja ehkä ei, ja sitten on päätettävä, minne jalkautuisimme. Jos en osaa ehdottaa mitään, niin kuin en ehkä osaakaan, muutun neuvottomaksi ja laitan sormen suuhun. Samalla laitan suuhun bakteereja. Sitä olisi vältettävä kyllä.

Ja vähitellen kannattaisi kai ymmärtää, että ei ole mitään syytä jännittää irrationaalisesti lihaksia tai pohtia liiaksi suunnitelmia. Ehkä vain tuijotan punaista seinää tässä ja rauhoittelen itseäni, ja sitten, kun aika on, poistun täältä osuakseni ajoissa kohtaamispaikalle. Sitten vain ehkä jaamme kuulumiset ja vetreytämme ilman välillämme ja olemme niin kuin ennenkin. Kyllä, luulen, että niin käy.

Mitä pressujen takana on?

Minä ajan mustassa laina-autolla. En näe ehkä edes tien reunaviivaa. En näe muuta kuin kohti tulevat valoparit, jotka sohottavat silmiin. Kuskeja en saata havaita. Ehkä kuskeja ei ole. On vain itsestään kääntyileviä ratteja.

Pitkällä sillalla tuuli tarttuu autoon. Tuuli on voimakas ja napakka, ja tuuli on kaikkialla. Se ravistaa metsiä ja koettelee kulkijoita. Se musisoi kuusikossa ja tuottaa laajaa kohinaa.

Kaista käy kapeaksi ja vieläkin kapeammaksi. Kaista lakkaa olemasta. Havupuut huojuvat. Pimeästä ilmestyvät liian leveät, terävänurkkaiset rekat, jotka jatkuvat kauan ja joiden kylkien alaosiin on kiinnitetty oransseja valopisteitä. Rekkoja pitää pelätä ja kunnioittaa. Laina-auto ehkä heittelehtii ja ajautuu, ja minä vaihdan musiikkia jatkuvasti, koska mikään musiikki ei ole hyvä. Radio rohisee. Ei, ei ole hyvä.

Laina-auto nousee soraharjulle. Miksi se on soraharju? Missään ei näy soraa. Suorat hongat tekevät vaatimatonta liikettä, eikä vastaan tule kukaan eikä mikään. Niukka sohjolumi lannistuu. Minä kaarran sinne, mistä näkee alas järvelle. Vastarannalla tuikkii. Laskeudun parkkialueelle. Minä olen jo kauan halunnut palata mielipaikkaani, liikkunut paikassa silmät kiinni, ajatellut eri vuodenaikoja siellä ja vapaita aaltoja ja pysäytettyjä aaltoja ja ulpukoiden pitkäkaulaista sukua kallioiden katveessa. Olen ajatellut kaljuja oksia ja urpuoksia ja silmuja ja silmujen revähtämistä auki yhtäkkiä ja levenemistä laakeiksi lehdiksi. Olen muistellut lempipaikkaan haudattuja muistoja ja harvakseltaan alas napsahtelevia tammenterhoja ja tammenterhojen hattuja ja sitä ikivanhaa, uurreihoista puuta, jonka taakse jää katve. Minä olen mielissäni nyt, ja olen totisesti menossa, ja ehkä painun siihen katveeseen, eikä kukaan minua näe.

Parkkipaikalta pakenevat punaiset perävalot, kun saavun. Auto vierii tyhjään ruutuun, jota ei näy. Sammutan kaiken, ja äänet tukahtuvat kaikki. Nousen ulos, ja rivakka, hinkuva viima viettelee hiuksiani, kieputtaa niitä. Oksat harovat ilmaa, mustat oksat mustaa ilmaa. Vihreät pressut läpättävät äänekkäästi, räpisevät ja riuhtovat. Rantaviivaa ei näy tähän; vain näkyy pimeän nielu.

Otan muutaman haparoivan askeleen lempipaikan suuntaan, mutta sitten vain seisahdun. Mitä pressujen takana on? Onko epämuodostuneita, ääneti huutavia hahmoja ja sisällöttömiä silmäkuoppia ja venyviä raajoja? Onko viekkaita vaanijoita ja viritettyjä ketunrautoja? Onko menneitä asioita ja epämääräistä särinää ja oksilla naamioituja monttuja, joihin putoaa? Tyhjän tenniskentän muovituolikatsomossa ei ehkä istu kukaan ja ehkä istuukin.

En ehdi perille paikkaan, vaan äkisti käännyn. Kiidän autolle, pulssi pomppaa, nykäisen kiinni oven. Poistun pitkin soraharjun viertä, palaan kaupunkiin. Puutalot hymyilevät melkein, mutten saa selkoa niistä. Rauhallisten katujen yläpuolelle ripustetut valot heijaavat puhurissa, välkkyvät, uhmakkaasti keikkuvat.

Perillä asetun vierasvuoteeseen, joka on liian leveä yhdelle. Käännyn aamuun mennessä yhdeksänkymmentä astetta. Kun sitten herään, en ole varma suunnista.

Enkä minä melkein niitä muista

Minä herään lapsuushuoneessani. Lapsuushuonetta muutettiin, eikä se enää ole se huone. Avattu vuodesohva täyttää valtaosan lattia-alasta. Ikkunan takaa kuuluvat varhain naakat, mutteivät ne näy. Miten ne muka näkyisivät? Tiedän parven joka tapauksessa valtavaksi. Sälekaihdinten kapeista raoista hyökyy tummansinistä sisään. Hetken aikaa ajattelen naakkojen silmien valkeita rinkuloita.

Kun aurinko urkkii, täytyy kävellä sen saman puutalon vieritse. Matala valo, joka ei tämän korkeammaksi muutu tänään, kavaltaa vaakalautojen kolhut ja raot. Matala valo viipyy autiossa koirapuistossa ja sivelee junavaunujen viileitä kylkiä. Siinä, missä asema melkein on muttei ihan, siinä täytyy välttämättä pysähtyä pirstomaan lätäköiden pintariitteitä. Riitteet raksautetaan rikki tasajalkahyppymenetelmällä. Kun kaikki riitteet on rikottu, voidaan mennä ehkä kaupungille tunnelin kautta. Portaat, jotka johtavat alas, tuntuvat aina samalla tavalla epävarmoilta ja samalla tavalla hemppuvat. Ja jos tunnelissa huojuukin löyhkäisiä puliukkoja ja mesoaa se kovaääninen juopponainen, siinä ei ole mitään kummallista. Ja naakat, ne ovat kätkeytyneet päiväsajaksi. Niitä ei näy, enkä minä melkein niitä muista.

Tämä kaupunki on vähän erilainen kuin ne muut. Tämän pääkadun minä tunnen erityisen hyvin ja ainakin melko varmasti tiedän, minne nämä poikkikadut vievät ja missä ne loppuvat ja muuttuvat muiksi. Ruohikko kosken vierellä vihertää vielä. Mieto talvi ei ole riittänyt riistämään siltä sävyä. Tehdaspiipusta pursuaa pyöreämuotoinen höyry tai savu, ja minä ajattelisin, että se on höyry. Se tekee taivaan valkoiseksi paikoitellen ja vähin erin haipuu.

Kun ystävä on ampunut valokuvan, voidaan ylittää koski. Kosken vettä ei tarvitse enää katsoa, koska tiedän ihan varmasti, miltä se nyt näyttää ja miten se itseensä kiertyy. Kerran koskesta kuivatettiin kaikki vesi, kuivatettiin toisenkin kerran ja aika monesti oikeastaan. Laskeuduin sinne pohjalle. Kivien raoissa välkkyivät pohjaan puuttuneet vieheet. Hieman etäämmällä pyörän vääntynyt ruoto ei liikkunut. Tietenkään ei. Sitten nousin takaisin normaaleihin kävelypaikkoihin. Vesi palasi. Asiat olivat taas kai niin kuin tavallisesti.

Kun ilta vähitellen taas sineää asiat ja muuttuu mustaksikin, lauseet kaikkoavat. On enää vain osittaisia lauseita, satunnaisia sanoja, kirjaimia, jotka ovat osuneet samalle seudulle. Talojen rajat haipuvat, ja vähitellen alkavat taas vaimeat huudot. Suunnattomat naakkaparvet kaartavat rakennusten yllä, eikä niitä näy, mutta ne kuuluvat kyllä ja kuuluvat lisää ja lisää. Riitteiset lätäköt eivät tule vastaan tällä kertaa, kun vaaleansinisen kaarisillan avulla ylitämme risteilevät, epätietoiset kiskot. Tämänkin kadun minä tunnen ja muistan, ja sen muistan, että raiteet erkanevat vähän etäämpänä ja rajaavat väliinsä niemimäisen, soman alueen. Sillä pikku alueella asuu onnellisia ihmisiä, jotka ehkä heräilevät öisin juniin mutta ehkä kuitenkin tottuneisuuttaan nukkuvat sikeästi ja häiriintymättä.

Lähestymme vähitellen lapsuuskotia. Ikkunoissa ei näy ihmisiä – näkyy vain kolmiomaisia sähkökynttelikköjä ja ehkä muunlaisiakin. Keltaisen kerrostalon tuuletusparvekkeella joku pieksee mattoja. Kuuluu piiskan mäiskyttävä ääni ja satunnainen kalahdus metallikaiteeseen. Valtava matto lepattaa. Takojaa ei näy sen takaa. Ulkona, ja vielä sisälläkin, illalla, ja vielä yölläkin, kuuluvat taas ne linnut. Kjaa kjaa –huudot läpäisevät ikkunalasin. Naakat ovat palanneet, eivätkä ne totisesti ole heti lähdössä pois.

En ole pitkään aikaan nähnyt oravaa -päänsärky

Kahvipäänsärky tulee aamulla. Ei se tule aamulla eikä se ole kahvipäänsärky. Se tulee kello kaksitoista tasan ja on jotakin muuta. Kävelen päämäärätiedottomasti kadulla. Kävelen päämäärätietoisesti kadulla, koska tapaaminen on sovittu. Poistan raikkaalla, ärjyvällä purukumilla piparkakkusedimenttejä poskihampaista. Tuulee ja tuulee lisää.

Päänsärky on ehkä teepäänsärky. Ehkä limsapäänsärky. Ehkä yleisluontoinen päänsärky. Ehkä joulunalusaikapäänsärky. Ehkä en ole pitkään aikaan nähnyt oravaa -päänsärky. Ehkä päämäärätiedottomuuspäänsärky. On minulla päämäärä, eikä kuitenkaan ole. Tilaan kahvia. Siis kahvia. Mukin seinät ovat paksuimmat kohtaamani. Onhan se nyt ihan sama, millaista sumppia mukiin lirahtaa, joten en sano, että tummapaahtoista. Mies tiskin takana juttelee ja sanoo itseään tyhmäksi ja täsmentää tarkoittavansa siis itseään, ei minua. Nyökkään. Voisarvien sisästä kurkistavat ylenpalttiset täytteet. Minä en koskaan ole ymmärtänyt voisarvien täyttämistä.

Kahvipäänsärky jatkuu iltaan asti. Takapihan velttokumisilla pyörillä ei kukaan aja. Vastapäisessä ikkunassa on vaaleankeltaista valoa ja sitten varjoja. Eikä koskaan ketään. Eikä yhtäkään esinettä. Vain varjoja. Ne varjot voivat johtua joko maalaustelineestä tai rististä. Minä en näe. Tai jostakin muusta. Kahvipäänsärky, joka ehkä on nyt ei ole ollenkaan kesä -päänsärky, ei lopu. Kahvipäänsärky, joka ehkä onkin en näe aaltoilevia, kirkkaanvihreitä peltoja -päänsärky, yltyy ja vie minut patjalle. Kahvipäänsärky, joka ehkä onkin miksen enää soita pianoa -päänsärky, saa minut keittämään lisää kahvia vain varmuuden vuoksi. Eikä kahvi auta. Tietenkään ei.

Mennäänpä hetkeksi lapsuuden mummolan kivirauniolle. Kivirauniolle pääsee pitkin pellonreunuspolkua. Mustat kumisaappaat jalassa tömistellään käärmeet kauemmaksi. Kiviraunioon saa viskellä käyttökelvottomiksi käyneitä astioita, kuten korvattomia kahvikuppeja. Astiat räsähtelevät pikku pikku palasiksi ja lakkaavat olemasta astioita. Okrankeltainen lautanen sälähtää alhaalla tuolla ja katoaa nokkospuskaan. Sinikuvioinen muki raksahtaa kahtia ja kolmia ja neljiä. Kivirauniossa asuu ehkä kyy. Ehkä ei. Vitivalkoinen tassi helähtää ja menettää ympyrämuotonsa. Kylläpä nyt on vapautunut, iloinen ja stressitön olo.

Ei tämä auta. Palataan pitkin pellonreunuspolkua. Tuvassa täytyy tarkistaa, ettei ole tarttunut punkkeja eli puutiaisia. Punkkeja eli puutiaisia pitää varoa, koska ne saattavat levittää vakavia tauteja. Äiti saa katsoa niskan ja selän, koska minä en näe. Ja entä sitten nymfivaiheessa oleva punkki? Se on niin pikkuinen, että sen voi hädin tuskin havaita. Mitä, jos kukaan ei huomaa sitä?

Päänsärky, joka ehkä onkin miksi ulkona on niin ylettömän pimeää -päänsärky, laantuu ehkä ajan kanssa. Seuraavana aamuna, joka saattaa yhtä hyvin olla sitä seuraava, viipyy jäljellä vielä jomotuksen aavistus, joka tuntuu tietyissä asennoissa ja tietyissä ei. Minä syön tyynymuroja. Niiden rouskuna poskihampaissa peittää ikävät äänet alleen. Minä muistan, miten tarhassa hyvin riitti se, että osasi kuljettaa kirjavakuvioista hernepussia päänsä päällä huoneen toiselta laidalta toiselle laidalle. Ehkä minä valmistan jonakin päivänä hernepussin. Sitten vain vien sitä paikasta toiseen hakien tasapainoasentoa. Ehkä se sitten riittää.